Töihin pääsyni tänään ei todellakaan ollut
mikään itsestään selvyys. Kun kello näytti 6.30 lähdin käynnistämään
17-vuotiasta menopeliäni ja sain vastaukseksi muutaman naksutuksen ennen
täydellistä hiljaisuutta. Sanottuani mielessäni kaikki ne sanat, joita pienten
lasten perheessä ei ääneen voi sanoa, aloin miettimään mitä ihmettä teen.
Soitin nopean kierroksen naapureita läpi ja pelastava ritari saapui mukanaan
käynnistyskaapelit ja vara-akku. Kiittäessäni tätä aamun enkeliä jouduin
pyyhkimään silmiäni ihan vaan siitä ilosta, että ympärilläni on ihmisiä ketkä
auttavat isomman tai pienemmän hädän tullessa.
Miten hankkeen blogiin liittyy ylläoleva
kertomus aamustani? Haluan ottaa sieltä yhden huomion, jota aion käsitellä.
Nimittäin välittäminen. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka
mahtavaa on ollut huomata välittämisen kulttuurin elävän ihmisten keskuudessa.
Ihmiset ovat tarjonneet kyytiä autottomille, on kyselty heidän perään, ketä ei ole
pitkään aikaan nähty ja julki tuotuja suruja on itketty yhdessä ja iloja
vastaavasti iloittu ja onniteltu.
Olen itse aina ollut vahvasti sitä mieltä,
ettei meitä ole tarkoitettu elämään täysin yksin vaan jokainen meistä tarvitsee
toisia ihmisiä, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Jollekin riittää se, että
voi olla osa ryhmää olematta kuitenkaan jatkuvasti äänessä tai hakeutumalla
omaan rauhaan, toiset haluavat olla keskipisteenä ja huomion kohteena, moni on
mainittujen välissä. Osalle riittää yksi ystävä, toiset kaipaavat monia
tuttavia ja kavereita, joillekin riittää ihmiset ruudun takana. Jokaisen
ihmissuhde on yhtä merkityksellinen ja tärkeä ja ennen kaikkea olisi tärkeää,
että jokainen olisi tyytyväinen omiin ihmissuhteisiin.
Hankkeemme lähtee vahvasti
yhteisöllisyydestä ja vertaistuesta, elämän ja arjen jakamisesta toisten
kanssa. Jokainen tulee omista lähtökohdistaan ja elämästään, mutta ryhmässä
jokainen on yhtä arvokas ja tärkeä. Haluamme vahvistaa jokaisen merkitystä ja
antaa arvoa jokaisen elämänhistorialle ja -tarinalle. Vanhemmilla sukupolvilla
on valtavasti tietoa ja kokemusta ja mielestäni se on liian arvokasta
kadota.
Kävin sähköpostikeskustelua erään tunnetun
keskisuomalaisen kirjailijan kanssa ja hän toi hyvin esille sen, kuinka
ikääntyneet tuntevat ikään kuin vierautta tässä ajassa ja ovat vähemmistön
asemassa vaikka tosi asiassa ovatkin enemmistö. Olen jankuttanut monissa
ryhmissä tästä ja tuon tässäkin ilmi; saadaksenne arvostusta on arvostettava
ensin itseään. Ikääntyneiden tarvitsee tuoda itseään esille enemmän ja näyttää
se voima ja tieto, joka heillä on. Hankkeemme kautta pyrimme herättämään
keskustelua ja toimimaan myös osallistujiemme äänitorvena.
Tällaista ajatusten virtaa tänä tammikuisena pakkaspäivänä. Ensi viikolla ryhmät alkavat jälleen pyöriä ja ensimmäinen kulttuuriperjantaikin mahtuu tammikuulle. Eloisaa vuotta kaikille!
